Toriman Begins
korjaan sen sitten joskus
Uusimmat kirjoitukset
Uutta cdJapanissa:

Kirjoittelen nykyään Hyvät, pahat ja otakut -blogiin yhdessä Fainttoksen ja Schaduwin kanssa. Sinne siis, jos uusia kirjoituksia kaipaa.


Mitä taikaidoleille kävi

Kirjoitettu: 2014-10-05, kategoria: anime & manga

Viimeisimmät taikaidolisarjat herättävät kysymyksen, mitä taikaidolit oikeastaan ovat, ja onko taikaidoligenre ajautunut niin kauan lähteiltään, etteivät sarjat edes lukeudu enää taikatyttösateenvarjon alle. Taikatyttöanimella on pitkät perinteet ja tietyt hyvin vakiintuneet tropeensa, joita esimerkiksi Aikatsu on tulkinnut hyvin löyhästi. Perinteisemmän kaavan taikaidolisarjoja puolestaan ei ole ilmestynyt aikoihin.

Taikaidolit saivat syntynsä 80-luvulla, kun Pierrot tuotti Creamy Mamin ja liudan muita taikaidolisarjoja kilpailemaan Toein hyvin menestyneiden noitasarjojen kanssa. Sarjoissa toistuu sama rakenne: Tuiki tavallinen tyttö saa jonkin sattumuksen kautta kyvyn muuttua taian avulla idoliksi. Taikatyttömuodossa idolien perhe ja ystävät eivät tunnista tyttöjä, ja poiketen esimerkiksi Sailor Moonin kaltaisista soturisarjoista on idolimuoto täysin erilainen kuin siviilimuoto. Suuri osa ajasta menee kaksoiselämän mukanaan tuomien kommellusten selvittämiseen. Laulu- ja tanssitaidot tulevat luonnostaan.

Myöhemmistä sarjoista esimerkiksi vuoden 2002 Full Moon wo sagashite täyttää yhä jokaisen Pierrot'n asettaman kriteerin taikaidolille. Mitsuki tahtoisi idoliksi, mutta ei voi kurkussa olevan kasvaimensa ja musiikkia halveksivan isoäitinsä vuoksi osallistua koe-esiintymisiin. Taian avulla Mitsuki muuttuu 16-vuotiaaksi ja täysin terveeksi kultakutriksi. Treeniä ei tarvita, sillä Mitsuki on luonnostaan hyvä laulaja. Sekä idoli-identiteettiä että oikeaa henkilöllisyyttä on suojeltava, ja lisäksi asioita hankaloittaa keinoja kaihtamaton kilpailija, jo Creamy Mamista tuttu rooli.

Mitsuki idolipersoonansa Full Moonin kanssa

Nykyisin kenttää hallitsee kaksi valtavaa taikaidolifranchisea: Aikatsu sekä Pretty Rhythmin tilalle syntynyt PriPara. Nämä kaksi tuoteperhettä ovat varsin lähellä toisiaan monillakin tavoin. Huomattavaa on, että esiäideistään ne ovat sen sijaan muuttuneet varsin merkittävästi. Salaisen identiteetin tilalle on tullut hommaa hankaloittava perheenjäsen tai vaikkapa rehtori, ennen koko olemuksen muuttuminen on enää lähinnä näyttävä vaatteidenvaihto ja asiaan liittymättömät kommellukset ja henkilöllisyyden varjelu on vaihtunut kovaan harjoitteluun. Olkoonkin, että kahden viimeisen kohdalla asia ei täysin mustavalkoinen olekaan PriParan kohdalla.

Erityisesti idolisarjojen hahmokaartin koostumus on muuttunut merkittävästi sitten kasarin. Romanssikuviot ovat väistyneet nykyään kokonaan ystävyyssuhteiden setvimisen tieltä, eikä kummassakaan sarjassa ole ilkeitä kilpailijoita. Suurin muutos on idoliryhmien suosion heijastuminen tyttöjen taikaidolipiirrettyihin. Yksinäisten idolien sijaan seurataan, kun päähenkilö idoliystävineen tavoittelee menestystä satojen tai tuhansien muiden taikaidolien keskellä. Kuka tahansa voi olla idoli, mutta vain kovalla harjoittelulla ja ystäviin luottamalla voi todella menestyä.

Aikatsu-tyttöjä ennen asunvaihtoa ja jälkeen sen esittämässä erikoisliikettä

Taika on siis arkipäiväistynyt. Kuka tahansa voi aloittaa Aikatsun tai PriParan, niin piirretyissä kuin oikean elämän Japanissakin. Taika on myös muuttunut teknisemmäksi. Vaikka mekaniikka toimii samoin ja näyttää taikatyttötaialta, on se puettu erilaisiksi härpäkkeiksi. Syynä molempiin seikkoihin on tietenkin, että unelmien ja muovilelujen lisäksi sekä Aikatsu että PriPara myyvät arcade-peliä, jossa kuka tahansa voi toteuttaa idolitouhujaan. Enää ei odoteta, että taikaotus putoaa taivaalta ja antaa taikavoimat, vaan taikavoimia saa keräilykorttien muodossa kuka vain.

Mutta kun taikatytön ja ihan tavallisen idoliksi tahtovan tytön välinen raja on lähes kokonaan häivytetty, ovatko taikaidolit enää taikatyttöjä lainkaan? Ovatko Aikatsun ja PriParan tytöt edes taikaidoleita?

Yuu tavallisessa muodossaan sekä Creamy Mamina

Taikaidolien taikatyttöaspektia pohtiessa huomaa myös väkisinkin, ettei miehille suunnattuja taikaidolisarjoja juurikaan tehdä, vaikka taikatyttösarjoja tehdään otakuyleisölle tätä nykyä nimikkeiden määrässä mitattuna enemmän kuin pikkutytöille. Symphogear ei istu kovin hyvin taikaidolikategoriaan, koska se on ensisijaisesti toimintasarja ja tytöt sotureita. AKB0048 on viimeaikaisista myöhäisillan idolisarjoista ehdottomasti lähinnä taikaidolisarjoja, mutta on sekin enemmän taikaidolisarjojen johdannainen kuin itse genren edustaja. Miksi tyttöjen sarjoissa sitten taikaidolius on silti jossain määrin hengissä ja taikatyttögenreen liitettävissä, eivätkä vain entisaikojen taikaidolisarjojen johdannaisia?

Miehille suunnatuissa taikatyttösarjoissa tyypillisesti tahdotaan keskittyä juonenkuljetukseen ja hienoihin taikamekanismeihin, tyttöjen väliseen ystävyyteen tai sekä että, kuten esimerkiksi Madoka Magicassa ja Lyrical Nanohassa. Idolisarjoissa tärkeintä on ryhmädynamiikka ja vastoinkäymisistä yli pääseminen, mutta myös jokaisen tytön esittäminen omana uniikkina hahmonaan ja potentiaalisena waifuehdokkaana katsojalle. Sarjoissa myös pyritään kuvaamaan idolitoimintaa jossain määrin uskottavasti - löyhimmillään Love Liven, raadollisimmillaan Wake Up! Girlsin tapaan. Taikatytöt ja idolit toimivat siis genreinä niin eri tavoin, että ne eivät yhdisty otakusarjoissa kovin luonnollisesti.

Tyttöjen sarjoissa puolestaan tärkeintä on, että katsoja pystyy samaistumaan päähahmoon, tai tätä nykyä pikemminkin löytämään päähahmokaartista oman samaistumisensa kohteen. Taikaidolisarjat myyvät ja ruokkivat unelmaa, joten sarjojen on päästävä mahdollisimman kauas oikeasti hyvin rankasta ja kyseenalaisestakin bisneksestä. Kun maailma on jo valmiiksi eriytetty julmasta tosimaailmasta, on siihen helppo lisätä jos jonkinmoista taikahärveliä, taianomaisia lentelyposeerauksia ja kesken esityksen vaihtuvia överejä neonvaloasuja - aikuisten silmään höpsöjä asioita, joiden ehdottomasti suurin kohderyhmä on ala-asteikäiset tytöt. Oikeastaan voisi sanoa, että nykyajan tyttöjen idolisarjat ovat riippuvaisempia taiasta kuin ikinä ennen. Yuu olisi voinut muuttua Creamy Mamiksi ostamalla meikkisetin, peruukin ja korkkarit, mutta Lala ja Mireille tarvitsevat taikaa jokaisessa jaksossa loihtiakseen lavalle jättimäisen pitsan ja joutsenparven.

Mireille ja Lala idoleina ja siviilissä

Muutoksen myötä myös taikaidolisarjojen sanoma on muuttunut. Kuka tahansa voi toteuttaa unelmansa jos todella yrittää, ole juuri se idoli jollainen tahdot olla ja pidä yhtä ystäviesi kanssa. Parempi kuin “joskus vain käy tuuri”.

Taikaidolien muoto on siis muuttunut hyvin paljon aikojen saatossa - paljon enemmän, kuin verrattain nuorten taikasoturien tai nyttemmin lähes kadonneiden noitien. Aikaisemmin melko kauan samanlaisena pysynyt taikaidolialagenre on muuttunut nopeasti niin paljon, että koko taikatyttölajityypin rajat ovat entisestään hämärtyneet. Murros on kuitenkin hyvä asia, ja todistaa, että taikatytöt pystyvät yhä pysymään ajankohtaisina ja muuttumaan muuttuvien aikojen mukana. Taikaidolit eivät ainakaan vielä näyttäisi irtoavan taikatyttögenrestä kokonaan omaksi kokonaisuudekseen, vaan pikemminkin idolialityyppi vie koko lajityyppiä uuteen suuntaan. Taikaidoleilla ei kiitos uusiutumisensa liene ainakaan vähään aikaan pelkoa kuihtua samaan tapaan kuin noitasarjoille on käynyt, ei ainakaan niin kauan, kun idolit ovat Japanissa iso juttu nuorille tytöille.

Kommentoi | Linkki kirjoitukseen

Sailor Moonista, Precuresta ja Toein 3D-animaatiosta

Kirjoitettu: 2014-07-15, kategoria: anime & manga

Anime ja 3D samassa lauseessa aiheuttavat lähes aina pettynyttä huokailua, eikä syyttä. 3D-animaatio ei vielä tällä hetkellä sovi kovin sulavasti 2D-animaation jatkeeksi tai korvikkeeksi lukuisten pikkuseikkojen takia. 3D ei itsessään ole ongelma, mutta vielä toistaiseksi oikein kukaan ei animeteollisuudessa osaa käyttää sitä tarpeeksi hyvin.

Toei Animation on poikkeus. Kun uuden Sailor Moon Crystalin ohjaaja kertoi eräässä lehtiartikkelissa henshinien olevan 3D-animoituja, olin melko luottavainen Precuren perusteella. Pikkutyttöjen aamutaikatyttösarjoissa, Precure etupäässä, ollaan saatu 3D kohdalleen, joten eihän tämäkään voisi mennä pieleen. Mutta pieleenhän se meni. Sailor Moonin 3D-mallia luonnehtiessa monen ensimmäinen mielikuva on nukkemainen, mikä on nähdäkseni epäluontevasti liikkuvien nivelten ja kirkkaan, suuren kontrastin aiheuttavan valaistuksen syytä. Lisäksi kankaan ja hiusten animoinnissa näyttää olevan vaikeuksia. Liehuanimaatio aiheuttaa outoja vääntymiä ja vääristymiä, ja kankaan - etenkin rusetin - tuntu on noin yleisesti aivan pielessä.


Usagin henshin Sailor Moon Crystalista

Tässä välissä on syytä ottaa pieni kertaus Precuren vaiheisiin. Precuren 3D-animaatio on kehittynyt vuosien varrella ihan kivasta niin hyväksi, etten panisi pahakseni kokonaan 3D-animoitua Precure-sarjaa. Ensimmäinen Precure-sarja 3D-tanssi-ED:llä oli Fresh Precure vuonna 2009. Lopputulos oli jo tuolloin ainakin animaation kannalta siistimpää ja vähemmän muoviselta näyttävää kuin Sailor Moonissa nyt viisi vuotta myöhemmin, mutta toisaalta mallit olivat Sailor Moonia huomattavasti yksinkertaistetumpia ja 2D-ilmettä ei yritetty tavoitella yhtä tarkasti esimerkiksi ääriviivoilla.

Yksityiskohtaiset, pitkät hiukset Toei kuitenkin todisti hallitsevansa 3D-animoinnissa Suite Precuren kanssa 2011. Precurelle epätyypillisesti Suiten hahmoilla oli hyvin yksityiskohtaiset hiukset, joissa on jopa Sailor Moonia enemmän pituutta ja yksittäistä suortuvaa mallinnettavana. Tässä vaiheessa mukaan tulivat myös mustat ääriviivat hahmoille. Nyttemmin viivan paksuutta vaihdellaan tehokeinona esimerkiksi hahmon tullessa lähelle kameraa ja 2D-animaation keinoista ainakin smeareja eli nopeaa liikettä korostavia tuhruja on onnistuneesti hyödynnetty animaatiossa.

Suite Precuren kolmas ED, erityisesti huomion arvoista yksityiskohtaisuudestaan huolimatta onnistuneet hiukset Happinesscharge Precuren ED, jossa animaatiossa hyödynnetty esimerkiksi viivan paksuuden vaihtelua ja tuhruja 2D-vaikutelman luomiseen

Tekijöitä tarkallessa on helppo huomata, mikä tarkalleen Sailor Moonin 3D-henshineissä meni pieleen. Kaksi Precure-franchisessa CG advancementin parissa työskentelyttä taitajaa ovat Masaki Sakurai sekä Smile Precuren kohdalla Sakurain saappaisiin astunut Yuuya Takahashi, joka oli mukana myös Heartcatch Precuren viimeistelyvaiheessa. Sailor Moon Crystalissa puolestaan CG advancementia hoitaa Maki Takahashi, joka ei ole ennen Sailor Moonia ole tehnyt nähtävästi oikein mitään, etenkään 3D-animointiin liittyvää.

Ennen kuin alkaa tulkita Toein päätöstä istuttaa ensikertalainen tekemään Sailor Moonia, on otettava huomioon kaksi seikkaa: Ensinnäkin, Happinesscharge Precuren ED-tanssin kaltainen hienosäädöllä, tarkkaan harkitulla valaistuksella ja taitavalla kameratyöskentelyllä viimeistelty tanssipätkä ei todennäköisesti ole kovin vaivatonta lystiä tehdä. Mikäli Toei päättäisi tehdä seuraavan Precurensa täysin 3D:nä, se ei näyttäisi yhtä hyvältä kuin mihin lopputansseissa on totuttu. Lopputunnarin tapaan henshin on kuitenkin joka jaksossa näytettävä kierrätyspätkä, johon on perinteisesti ollut varaa kaataa vaivaa ja rahaa enemmän kuin muuhun sarjaan - ja on syytäkin.

Toiseksi on tärkeä muistaa Sailor Moonin kohderyhmä, joka näyttäisi olevan Sailor Moonia nostalgisesti muistelevat nuoret naiset eikä aikaisempaan tapaan Nakayoshi-kansa. Oheistuotteisiin kuuluu halpojen muovilelujen sijaan kalliita asereplikoita ja keräilijöille suunnattuja figuureita ja nukkeja sekä liuta kosmetiikkaa. Lisäksi tv-esitystä ei sarjalla ole tällä hetkellä laisinkaan, eikä uutta jaksoa ilmesty kuin joka toinen viikko.

Bandain valmistama Sailor Moon -kynsisetti, jota myytiin 5250 jenin hintaan

Toei ei siis ole täysin ymmärrettävästi halunnut sahata omaa oksaansa, vaan pitää samassa sarjassa kilpailevan Sailor Moonin visusti erossa Precuresta. Nuoret ei-otakunaiset puolestaan ovat ehkä animelle huonointa mahdollista kohdeyleisöä, joten itse animaatioon ei ole järkevää panostaa. Koska pohja innostukselle on luotu jo ysärillä, sarjan olemassaolosta muistuttaminen aika ajoin riittänee oheistuotteiden kauppaamiseen.

Loppujen lopuksi siis kokeneemman tekijän valitseminen ei olisi vaikuttanut lainkaan Sailor Moonin ensisijaisen kohdeyleisön suosion nostattamisessa. Uusimmassa Precure-sarjassa, HappinessCharge Precuressa tarvitaan 3D-työtä enemmän kuin yhdessäkään Precuressa tähän asti, sillä vaihtelevissa asuissa suoritettavat erikoishyökkäykset on toteutettu 3D-animaatiolla. Nykytrendi taikatyttöanimessa on korttienkeruu ja tiuhaan vaihtuvat vaatekerrat, joten 3D-osaajia tarvitaan tulevaisuudessa yhä lisää. Ehkä juuri tästä syystä taitavimmat tyypit tuntuvatkin tekevän tyttöjen sarjoja - Precuren kilpailija Aikatsu on ajat sitten ohittanut Love Liven ja muut 3D:ta hyödyntävät myöhäisillan animesarjat, kuten myös juuri alkanut Puripara, ja Precure porskuttaa niidenkin edellä. Jos Toei tahtoo pitää tason yllä, olisi tiimiin siis saatava uutta mutta valmiiksi kokenutta ja osaavaa verta.

Aikatsun tanssikohtausten vertailua jaksoista 37 ja 87 Tyylillisesti ontuva mutta teknisesti onnistunut tanssikohtaus Puriparan ensimmäisestä jaksosta

Vähän ikäväksi johtopäätökseksi voidaankin vetää, että ehkä Toei näki Sailor Moonin sopivana harjoituskenttänä uudelle 3D-henkilökunnalle, jotka sitten myöhemmin voitaisiin sijoittaa vaikkapa Precuren pariin. Ihan kaikkialle Toein oma henkilökunta ei tällä hetkellä muutenkaan riitä, sillä kokonaan 3D-animoitavassa scifimättö Rakuen Tsuihoussa on apuna 3D-animaatioon erikoistunut studio Graphinica. Vapaiden, taitavien käsiparien puutteeseen ei tietenkään muuta vaihtoehtoa olekaan kuin uusien kouluttaminen, mutta tässä tapauksessa on fanien kannalta ikävää, että juuri Sailor Moon oli sopivin ensikertalaisen sijoituspaikka.

1 kommentti | Linkki kirjoitukseen

Kevään sarjat lyhyesti

Kirjoitettu: 2014-07-06, kategoria: anime & manga

Tapaan kirjoittaa animesta sarja kerrallaan tai niputtamalla korkeintaan kolme sarjaa samaan. Ilmeisesti nyt olen joko kasvanut yli animesta, sillä vaikka tekisi mieli kirjoittaa, sanottavaa ei löydy, tai sitten vain kevätkausi oli tylsähkö, mieleenpainumaton ja mitäänsanomaton. Tällä kertaa päätin joka tapauksessa ahtaa koko menneen kauden yhteen kirjoitukseen.

Hitsugi no Chaika: Chaika kuuluu ehdottomasti niihin sarjoihin, joista olisin ollut innoissani yläasteikäisenä, jolloin höpsöt juonet ja chuunit jutut olivat vilpittömästi ja kritiikittä siisteintä ikinä. Ihan hauskaa höpöhöttöä se näin vanhempanakin toki oli. Kokonaisuutena Chaikasta on turha vielä puhua, sillä tarina jää ilman kovin mainittavaa loppuhuipennusta odottamaan toista kautta, jota sopii odottaa syksyksi.

Kamigami no Asobi: Aloitin Kamiason nollaodotuksilla ja siinä missä normaalisti otomesovitusten kohdalla petyn silti, Kamiaso yllättikin positiivisesti. En ehkä kehtaa väittää sitä kauden parhaaksi, sillä puutteita löytyy kaikilta toteutuksen alueilta, mutta henkilökohtaisia suosikkejani se on. Tietyt käänteishaaremien sudenkuopat vältettiin, kliseille naurettiin lämminhenkisesti ja lopun pakollinen juoniosuus hoidettiin kunnialla pois. Ennen kaikkea hahmot olivat mukavia ja yhteiselo aidosti sydäntälämmittävää seurattavaa. Jään rehellisesti ikävöimään Kamiason poikia, mitiä ei voi sanoa yleisestikään kovin monesta sarjasta.

Olisin tahtonut tähän ryhmäkuvan tai Hadeksen, mutta lyhdyt ovat kivoja

Mahouka koukou no rettousei: Itsekeksitystä huippuhiotusta ja tarkkaan mietitystä taikamekaniikasta on varmasti mielenkiintoista kirjoittaa. Valitettavasti kovankin pohdinnan vaatineet järjestelmät on parempi jättää tarinassa taka-alalle vaikuttamaan ja luomaan syvyyttä tärkeämpiin elementteihin. En varsinaisesti tiedä, mistä Mahoukassa on kyse, koska sen seuraaminen on verrattavissa tylsällä yliopistoluennolla istumiseen. Taikakoulussa luennoitsijat kieltämättä miellyttävät enemmän silmää. Järkytyin ja droppasin huomattuani sarjan olevan kahden kauden mittainen. Mahouka olisi sopinut paremmin vaikka roolipeliksi.

Love Live: Love Liven kakkoskausi ylitti edeltäjänsä. Sarja tuntui luontevammalta nyt, kun esittelyihin ja tutustumisiin ei tarvinnut tuhlata aikaa ja lopun draamakin syntyi luonnostaan osan oppilaista valmistuessa. Lisäksi ensimmäisen kauden jälkeen ainakin minä ehdin kaipaamaan hahmoja. Myös hiljan englanniksi julkaistu Love Live -mobiilipeli on vaikuttanut. Valitettavasti valmistumiskuvioiden vuoksi ainakaan samalla hahmokaartilla ei todennäköisesti jatkoa nähdä, mutta ehkä paras tyttö Nico ja kaverit ovat vielä elokuvassa mukana. Toisaalta on vaikea uskoa hurjien myyntilukujen varjossa, että Love Live nyt olisi tässä.

Parhaalla tytöllä paras perhe

Gokukoku no Brynhildr: Juonivetoiseksi sarjaksi Brynhildr on liian sekava kasa irrallisia ideoita ja solmimatta jääviä lankoja. Kauhusarjaksi Brynhildr on liian tahattoman huvittava ja tökeröön goreen luottava. Traagiseksi tarinaksi Brynhildr on liian täynnä täysin kohtaukseen sopimattomia vitsejä ja epätoivoisia fanipalvelupätkiä. Fiilistely- ja silmäkarkkisarjaksi Brynhildr on liian ruma ja hutaistu. Brynhildr on huono anime.

Gaworare: Gaworare olisi voinut olla kiva hassuttelu, mutta valitettavasti se halusi olla myös elämää suurempaa scifiä ja synkkää kärsimystarinaa. Lopputuloksena sarjasta tuli sillisalaatti, joka ei oikein kyennyt mihinkään. CUTEG piirtää kivasti kivoja hahmoja, mutta siirtymä animeksi toimi huonommin kuin Nakaimossa, joka muuten myös oli sarjana huono. Sokerina pohjalla sarjassa viljellään myös isoja hikipisaroita kuin ysärillä konsanaan, eivätkä hahmot malta pysyä malleissaan. Otakumaailman konsepteilla on leikitty ennenkin animessa onnistuneemmin, joten Gaworare on aika turha teos.

anime.jpg

Isshuukan Friends: Isshuukan Friendsin laatu pysyi tasaisen hyvänä alusta loppuun, ja hyvää mieltä tuottavat iloiset vaiheet sekä surulliset käänteet ja vastoinkäymiset vuorottelivat sopivasti. Draama oli mukavan pienieleistä ja hienovaraista, vaikka teatraalisuudessa sinänsä ei olekaan mitään vikaa. Isshuukan Friends ei todennäköisesti jää elämään kovin vahvana muistoihin ellei matkaa jatka mangan parissa, mutta se on kaunis ja katsomisen arvoinen pieni tarina ystävyydestä.

Gochiusa: Kuten nyt Kirarasta napatut animesovitukset yleensäkin, Gochiusa oli kivaa ja leppoisaa alusta loppuun. Kahvilateema oli erityisen mieluisa, kävisin jokaisessa. Sadunomainen miljöö poikkesi myös muuten ihan hauskalla tavalla normaalista menosta. Toisaalta tyttöjä jää ikävä, mutta loppujen lopuksi tällaiset sarjat on parempi jättää lyhyiksi kuin venyttää tylsistymiseen saakka.

Kevät on osaltani ohi, vaikka muutama sarja jäikin jatkan/aloitan ehkä joskus -pinoon odottamaan. Kesäkauden päätin tällä kertaa korkata vasta kevään ollessa paketissa, joten Sailor Moon Crystalia lukuun ottamatta kaikki on vielä uutta ja jännää. Muutaman henkilökohtaisen ennakkosuosikin lisäksi kesä ei tosin kovin heppoiselta vaikuta, mutta toivottavasti jokunen yllättäjä löytyy.

Kommentoi | Linkki kirjoitukseen